Matti Pursiheimon kolumni: Pissa, kakka ja peppu

Allekirjoittanut joutui muutama viikko sitten pienehkön leikkauksen jälkitilanteessa turvautumaan alapääasioiden lääkärin palveluksiin. Siinä tuli ammattimiehen kanssa juttua suomenkielen sen alan käyttösanoista. Asiaan päästiin, kun kerroin lukeneeni Nykysuomen etymologisesta sanakirjasta, että kusi-sana on ollut aikoinaan ihan nättiä käyttökieltä ja sillä on vastineensa sukulaiskielissä.
Ikivanhan, omaperäisen sanan kantauralilaiseksi asuksi on rekonstruoitu kunc’e tai kuc’i. Sana on ollut 1800-luvulle asti käypä yleiskielen sana. Vasta myöhemmin on otettu käyttöön sana virtsa, joka alun perin on tarkoittanut lantalietettä. Nyky-yleiskieleen kelpuutettu pissa on tullut ruotsista ja löytyy samantapaisena myös muista kielistä. Sanan taustalla on pissaamisen tuottama ääni.
Paska on myös alkuperäinen kielemme sana. Sukulaiskielissä, esimerkiksi marissa puskedas tarkoittaa ulostamista, joka puolestaan on v. 1844 lääkäri Volmari Kilpisen keksimä ilmaisu. Kakka on alkujaan hoiva- ja lastenkieleen kuulunut äänteellisesti motivoitunut sana. Latinan cacare on ulostaa, liata. Cacca oli roomalaisten sitä itseään.
Perse on johdos ikivanhasta perä-sanasta. Siitä on myös lähtöisin ahnetta tarkoittava perso. Murteissa tunnetaan myös sana puo, joka löytyy vaikkapa sanonnasta ’siihen jätti kuin koira paskan puostaan’. Sata vuotta sitten perse-sana on ollut aivan hyväksytty käyttösana. Lapsikin on voinut sanoa, että kupin perseessä on maitoa – siis kupin pohjalla. Nykylapsi saisi moisesta sanonnasta lievää tuimemmat nuhtelut (ja aikuisten hihittelyt selän takana). Peppu tai hiukan vanhempi pemppu sekä pylly ovat jokapäiväistä käyttösanoja, jotka eivät aiheuta kenellekään sen suurempia tunnekuohuja.
Yritin näin maallikkona selvittää rumiksi päätyneitten sanojen arvostuksen muuntumishistoriaa. Selvisi, että ei juurikaan ole tutkittu syitä, miksi jotkut sanat ja miksi juuri ne päätyvät kielessä melkein tabuasemaan. Ilmeisesti kukaan itseään kunnioittava akateeminen tutkija ei ole halunnut liata käsiään ja mainettaan tekemällä gradua tai väittelemällä rumista ilmaisuista.
No, onpahan meillä nyt kuitenkin hyvät sanat kuntavaalien aikaan kertomaan kansalaisten korkealentoisista näkemyksistä toisistaan ja yhteiskunnastamme tyyliin – jos se kusipää pääsee valtuustoon, menee koko paska päin persettä.
Pakonomaiselle tarpeelle käyttää rumia sanoja on oma terminsä – koprolalia (kr. kopros, ’uloste’+ lalia ’puhe’).

Matti Pursiheimo

Tuntematon