Väri-iloa Satakunnan pimeimmästä paikasta

Laaksonen osa tehdä muutakin kuin kirjoittaa, hän maalaa akryylillä puulle ja parkkikiekolle.

Heli Laaksonen haluaa pukeutua taiteilijamekkoonsa. Värit saavat vallan. Laaksonen kuitenkin vannottaa toimittajaa, ettei ole suinkaan tekemässä uutta aluevaltausta. Laaksonen sanoo senkin, ettei ole murrerunoilija, eikä nurkkakirjailija. Mieluimmin hän on vaan kirjailija.

Tässä haastattelussa painopiste on Heli Laaksosen elämän ensimmäisellä taidenäyttelyllä – joskus se ensimmäinenkin täytyy pitää – Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa. Ei puhuta murrerunoilijasta, mutta äidinkielelleen Laaksonen ei voi mitään. Siksi näyttelyn nimi on ”Rakas kutsusin meil 100 viarast”.

Palataan hetkeksi kohti juuria, nykyisin Rauman Lapissa, Kodiksamin ja Mäentaan kylien rajalla asuvan Laaksosen entiseen asuinkuntaan Laitilaan. Paikkaan, mistä kaikki sai alkunsa. Missä Laaksonen oppi maalaamaan puulle ja parkkikiekolle.
– Vuosi oli varmaan 2009, kun menin Poukan taloon, missä oli alkamassa akryylivärikurssi. Yksi osanottaja puuttui ja ne rupesivat älläämään, että tule mukaan. Reppu jäi naulaan ja rupesin heti maalaamaan.
– Akryylimaali kuivuu viidessä minuutissa. Se sopii hyvin tällaiselle ihmiselle, jolle kaiken pitää käydä heti. Ja kun en halunnut huuhdella värejä viemäriin, keksin pyyhkiä ne parkkikiekkoon. Aika onnellisesta sattumasta lähdettiin liikkeelle.

Kun Heli Laaksonen sanoo nauttivansa väreistä, siihen on helppo uskoa. Koko Laaksosen olemus on yhtä väriä punaisia kenkiä ja sitä taiteilijamekkoa myöten. Mutta eteerinen runotyttö Laaksonen ei ole. Sitä termiä hän kieltää käyttämästä.

Nykysuomen sanakirja määrittää eteerisen ilmamaiseksi, hauraaksi, aineettomaksi, jopa taivaalliseksi. Sitä Laaksonen ei siis ole, eivätkä sitä ole hänen runonsakaan. Mutta värikäs ja iloinen Laaksonen on, sitä ovat hänen runonsa ja niin on myös taiteensa – niillä on ihailtavan kadehdittava kyky saada kuulijansa ja näkijänsä hyvälle tuulelle.
– En ole haaveillut taidenäyttelystä, enkä olisi ikinä maailmassa keksinyt, että rupean tuuppaamaan omia töitäni johonkin näyttelyyn, mutta kotisivuilleni lykkäsin maalaamiani pieniä taloja. Sieltä ne bongasi museonjohtaja Henry Flinkman ja tässä sitä nyt ollaan.
– Kiertäminen on jäänyt nyt vähemmälle, seitsemäntoista vuotta sitä on jo tehtykin, ja kirjoittamisen kanssakin on vähän hitaampaa. En ole koskaan hoputtanut, ne tulevat, kun tulevat.
– Ihmiset ovat hiukan jo ruvenneet pitämään kirjallisuutta vanhanaikaisena, mutta minä en suostu lannistumaan. Teen paljon sen eteen, ettei maailma olisi pelkkää digitalisaatiota. Kirjan nimi voisi olla yhtä aikaa rauha. Sen tarkoitus on liikuttaa ihmistä oman pään sisäpuolella.

Parhaillaan Heli Laaksonen työstää virolaisen Andrus Kivirähkin kirjan ”Kun Musti muni Mummon” kääntämistä suomeksi. Kivirähkiä hän kuvailee Jari Tervon ja Mauri Kunnaksen yhdistelmäksi ja tämän huumoria samalla sekä absurdiksi että tarinalliseksi. Viron satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi julkaistava kirja on kohdistettu mukulille, erityisesti poikamukulille.
Ensi syksynä Lapin Löylypäivillä julkaistaan sisarteos Laaksosen runolliselle Aapiselle. Ykköne-niminen uutukainen on kirja kirjailijan itsensä tyyppisille numerosokeille, jotka eivät erota kolmosta ja seiskaa toisistaan. Sen kuvittaa Anne Vasko.
– Ykkösessä numeroista tehdään runoja. Sieltä löytyy esimerkiksi tarina Kääpiöstä ja Seitsemästä Lumikista.

Ihan heti seuraavaksi Laaksonen alkaa kuitenkin työstää muiden Kodiksamin, Sukkalan, Kuolimaan, Mäentaan ja Kaukolan kyläläisten kanssa Kyläjoulukalenteria, jonka juuret työntyvät aina vuoteen 2012 asti. Laaksonen sanoo lukeneensa, että Satakunnan pimein paikka on Kuolimaan Kouklon kulmalla, mutta eipä ole enää.
– Kodiksamilaiset, jotka sanovat elävänsä sotien välistä aikaa, ovat ottaneet niin yöt kohkaavan ja päivät nukkuvan tulokkaan kuin vähän kummalliset ehdotuksetkin hyvin vastaan. Se on hyvä paikka elää ja luoda.

ASKO TANHUANPÄÄ

Tuntematon