Tarinoita tien päällä

– Olet elämäni ensimmäinen liftari! nuori nainen innostuu.
Hän ottaa minut kyytiin Raumalta, valtatie 8:n pientareelta. Suunta on pohjoinen, nainen on menossa Poriin kahden kaverinsa kanssa. Reissun tarkoitus on ostaa kuskille uusi mekko.
Tunnelma autossa on korkealla; eletään hetkessä. Musiikki soi, ja kun radiosta tulee mieluinen kappale, volyymi nousee. Kahden naisen välinen huumori on saumatonta. Pelkääjän paikalla istuva nuori mies on enimmäkseen hiljaa. Hän kuitenkin varoittaa kuskia ajoissa nopeuskameroista.
Kuski ei kaihda ohittelua, sillä toisen auton perässä on hänen mielestään rasittavaa ajaa. Nainen sanoo, että kerran hänen oli ajettava koko matka Raumalta Poriin 140 kilometrin tuntivauhtia. Jokainen nopeuskamera otti kuvan, mutta kiire oli todellinen. Sillä kerralla kyydissä oli nainen, jonka synnytys oli käynnistynyt.
Saavumme Poriin, jossa nuoret sytyttävät tupakat. Minä kiitän kyydistä.

– Onneksi olet nainen, sillä muuten en olisi uskaltanut ottaa sinua kyytiin, keski-ikäinen nainen hymyilee.
Hän on tulossa kuoroharjoituksista Porista, suunta on kotikunta Eurajoki. Pelko puhuttaa tien päällä usein, ja siitä minulta kysytään useimmiten ensimmäiseksi. Ei, en pelkää matkustaa liftaamalla. Eikä koskaan ole sattunut mitään negatiivista, vastaan joka kerta.
Nainen juttelee puutarhastaan, jonka ihanuus on siinä, että hän tietää, mistä hänen syömänsä ruoka tulee. Näin hän saa suuremmalla todennäköisyydellä puhdasta ravintoa.
Yhtäkkiä nainen keksii, että haluaa näyttää kotitalonsa. Sen hän löysi kerran ollessaan mustikassa miehensä kanssa. Talo tuli myyntiin yllättäen, marjaretkestä katsottuna seuraavana vuonna. Koska minulla ei ole kiire, käyn katselemassa tiluksia matkan varrella Eurajoella.
Tässä vaiheessa olemme jo sen verran hyviä tuttavia, että nainen päättää viedä minut Raumalle, kotiovelle asti. Kiitän kyydistä. Ajattelen, että liftikuskeille näyttää heräävän usein tarve pitää huolta ihmisestä, jonka he ovat ottaneet kyytiin. Eikä kuskeja siis tarvitse pelätä.

Mies hymyilee leveästi. Ensimmäiseksi hän sanoo toisen peukalokyytiläisen usein kuuleman kommentin.
– Liftareita ei nykyisin Suomessa paljon näe.
Mies juttelee vilkkaasti virolaisella aksentilla. Hänelle liftarin kyytiin ottaminen on kuulemma selvää. Onhan uusien ihmisten kanssa mukava jutella. Mies kertoo, että tuli töihin Olkiluotoon alun perin kahdeksi viikoksi, mutta jäi yhdeksitoista vuodeksi.
Nyt hän etsii uutta työpaikkaa pääkaupunkiseudulta. Hänen pitäisi valita, ottaako mieluummin paremman palkan vai mielenkiintoisemman työn – työtarjouksista ei ole pulaa. Ajattelen, että hän päätyy vaihtoehdoista jälkimmäiseen. Hän vaikuttaa olevan elämästä nautiskeleva ihminen.
– Tai ehkä kirjoitan kirjan. Kaksi aiempaa, molemmat historiallisia teoksia, ovat pöytälaatikossa, hän sanoo.
Saavumme sateiseen Poriin. Mies kiittää minua, koska olin hänen kyydissään. Toin kuulemma onnea mukanani. Matkan aikana hän nimittäin sai puhelun, jota oli odottanut neljä päivää.

HANNA HIRVONEN

Tuntematon