A-
A+
Juhannuksena alkanut jatkosarja Thaimaan Tham Luangin luolastosta on saavuttamassa lakipisteensä. Kymmenen kilometriä pitkä luola on suosittu nähtävyys, jonne juniorijalkapalloilijat ja heidän valmentajansa olivat menneet retkelle harjoitustensa jälkeen. Etsinnät käynnistyivät poikien polkupyörien löydyttyä luolaston ulkopuolelta.
Tätä kirjoittaessani en tiedä, mikä on tilanne lehden ilmestyessä. Tähän mennessä oli neljä poikaa pelastettu. Luolaston suulla on pyörinyt ennennäkemätön spekulointi ja mediaspektaakkeli.
Pojat löytyivät hengissä ja olosuhteisiin nähden hyväkuntoisina. Päivittäin on heitelty cliffhangereita: sukellustaidottomien poikien pelastaminen luolan läpi olisi äärimmäisen vaarallista. Ehkä pojat voitaisiin nostaa ylös kuiluista, joita pelastajat poraavat luolastoon. Tulvaveden laskun odottaminenkin oli vaihtoehtona, mutta rankkasateita pelättiin.
Akuutti kriisi on tietysti selvitettävä, keskityttävä seurauksiin eikä syihin. Mutta en ole juurikaan nähnyt pohdittavan, mikä synnytti absurdin tilanteen. Nuoret pojat olivat loukussa kilometrien syvyydessä, maan alla, vailla vähintäkään välttämättömyyttä, toisin kuin esimerkiksi chileläiset kaivosmiehet aikoinaan.
Kenties valmentajansa johtamien poikien tilanne rinnastui suistumisiin, joita selfien ottajille tapahtuu rotkojen reunoilla. Onko ”pojat luolassa” vastaava maailman tyhjyyden ja merkityskadon metafora? Tiivistettynä: miksi he olivat siellä?
Maalaisjärjellä ajateltuna on käsittämätöntä, ettei moista luolastoa, ”suosittua nähtävyyttä” – jossa vastaavia katastrofeja on sattunut ennenkin, myös turisteille – ole pysyvästi ja kertakaikkisesti betonoitu umpeen jo aikoja sitten.
Thaimaan episodi on päivitetty versio kreikkalaisesta tragediasta, Grimmin varoitussadusta ja Platonin tunnetusta luolavertauksesta, jotka kaikki luotaavat elämän mieltä ja merkitystä. Medialle luola on kultakaivos.
JUHA SEPPÄLÄ
Gallen-Kallelankatu 8
28100 Pori
Valtakatu 3
26100 Rauma