Jou­lun py­hien le­vos­sa ja rau­has­sa aloin miet­tiä, kuin­ka pal­jon Suo­mes­sa ar­vos­te­taan työ­tä.

Työ on mo­nes­ta kul­mas­ta kat­so­en hyvä asia: se an­taa syyn nous­ta aa­mul­la sän­gys­tä ja kam­ma­ta it­ses­tään ih­mi­sen nä­köi­sen. Se tuo ys­tä­viä ja kas­vat­taa it­se­tun­toa. Vii­mei­sim­pä­nä, mut­tei vä­häi­sim­pä­nä, se tuo kau­ra­puu­roa ja kah­vet­ta koko yh­teis­kun­nan pöy­tään.

Suo­mes­sa myös lain­sää­dän­nös­tä py­ri­tään te­ke­mään sel­lai­nen, et­tei ku­kaan voi­si käyt­tää sitä hy­väk­seen ja lais­ko­tel­la.

Mie­les­tä­ni Suo­men päät­tä­jien ei tar­vit­se pää­tök­sen­te­os­saan pe­lä­tä kan­sa­lais­ten lais­kuut­ta. Hei­dän tu­li­si pi­kem­min­kin kiin­nit­tää huo­mi­on­sa ai­van päin­vas­tai­siin ris­kei­hin, ku­ten uu­pu­mi­seen.

Me olem­me yli­suo­rit­ta­vaa kan­saa, joka tu­lee töi­hin vaik­ka jal­ka pa­ke­tis­sa. As­tum­me pois mu­ka­vuu­sa­lu­eel­ta, kou­lut­tau­dum­me ja py­sym­me ajan her­mol­la. Sa­mal­la ko­tim­me voi ol­la ai­van se­kai­sin, ja va­li­tet­ta­van usein myös per­heem­me.

Eri­tyi­ses­ti vii­me ai­koi­na on kos­ket­ta­nut, kuin­ka vä­sy­nei­tä elä­kei­kää lä­hes­ty­vät ih­mi­set työs­sään ovat. Hei­dän ener­gi­a­ta­son­sa ovat usein pal­jon al­hai­sem­mat kuin nuo­rem­mil­la. Sil­ti heil­tä ko­ke­muk­sen­sa vuok­si vaa­di­taan työ­pai­koil­la kaik­kein eni­ten.

Tätä vas­ten pei­la­tes­sa tie­to sii­tä, et­tä elä­kei­kä vain nou­see ja nou­see, tun­tuu pa­hal­ta.

Pau­lii­na Vil­pak­ka

toi­mit­ta­ja