Pau­lii­na Vil­pak­ka

Fin­lan­dia-kir­jai­li­ja An­ni Ky­tö­mä­el­lä on ko­ke­mus­ta sa­ta­kun­ta­lai­ses­ta luon­nos­ta. 2000-lu­vun alus­sa hän opis­ke­li luon­to­kar­toit­ta­jan tut­kin­toon val­men­ta­val­la kurs­sil­la Kul­laal­la. Luok­ka viet­ti pal­jon ai­kaa maas­tos­sa. He ret­kei­li­vät met­sis­sä, soil­la, jär­vien ran­noil­la ja nii­tyil­lä opis­kel­len la­ji­tun­te­mus­ta ja eli­nym­pä­ris­tö­jen tyy­pit­te­lyä.

Ky­tö­mä­ki ker­too, et­tä noi­na vuo­si­na hä­nen tuli näh­tyä pal­jon hie­no­ja paik­ko­ja ym­pä­ri Sa­ta­kun­taa. Nii­tä oli­vat muun mu­as­sa van­hat met­sät Kul­laal­la, Pa­ra­tii­si­leh­don luon­to­pol­ku Har­ja­val­las­sa ja tie­ten­kin myös me­ren­ran­ta­nii­tyt Yy­te­ris­sä.

Nyt Ky­tö­mä­ki opis­ke­lee jäl­leen Sa­ta­kun­nas­sa. Täl­lä ker­taa hän suo­rit­taa kut­tuu­ri­tuo­tan­non ja mai­se­man­tut­ki­muk­sen tut­kin­to-oh­jel­maa Tu­run kaup­pa­kor­ke­a­kou­lun Po­rin yk­si­kös­sä.

Ky­tö­mä­en ro­maa­ni Mar­ga­ri­ta (Gum­me­rus) pal­kit­tiin vii­me vuon­na Fin­lan­dia-pal­kin­nol­la. Teos on fik­tii­vi­nen, jäl­leen­ra­ken­nu­sa­jan Suo­meen si­joit­tu­va ta­ri­na. Luon­nol­la on ta­ri­nas­sa tär­keä osan­sa.

Pari vuot­ta sit­ten Ky­tö­mä­ki työs­ti kan­di­tut­kiel­maan­sa jo­ki­hel­mi­sim­pu­kan kult­tuu­ri­his­to­ri­as­ta, ku­ten sim­pu­koi­hin liit­ty­vis­tä us­ko­muk­sis­ta. Hän oli jo ai­kai­sem­min päät­tä­nyt kir­joit­taa ro­maa­nin, jos­sa jo­ki­hel­mi­sim­puk­ka on yk­si pää­hen­ki­löis­tä. Niin­pä kan­di­tut­kiel­maa teh­des­sä tuli sa­mal­la suo­ri­tet­tua taus­ta­tut­ki­muk­sia kir­jaa var­ten. En­ti­sa­jan us­ko­muk­sis­ta Ky­tö­mä­ki ker­too:

– Me ih­mi­set miel­läm­me hel­men ar­vok­kaak­si, jo­ten en­nen on us­kot­tu, et­tä sim­puk­ka yrit­tää vii­mei­seen as­ti pii­lou­tua ih­mi­sel­tä, et­tei hel­meä va­ras­tet­tai­si. To­del­li­suu­des­sa­han asia on päin­vas­toin. Hel­mi saa al­kun­sa ros­kas­ta, jol­ta sim­puk­ka yrit­tää suo­jau­tua erit­tä­mäl­lä sen pääl­le hel­mi­äi­sai­net­ta. Hel­mi on siis sim­pu­kal­le pelk­kää jä­tet­tä.

ih­mis­ten asen­noi­tu­mi­nen luon­toon oli myös va­ro­vai­sem­paa men­nees­sä kan­san­pe­rin­tees­sä kuin ny­ky­ai­ka­na. Ky­tö­mä­ki ker­too, et­tä sii­nä mis­sä ny­ky­ään ih­mis­kun­ta kat­se­lee luon­toa ikään kuin sen ylä­puo­lel­ta, en­nen va­rot­tiin louk­kaa­mas­ta met­sää, jo­kea tai sim­pu­koi­ta, jot­ta ne py­syi­si­vät suo­tui­si­na ih­mi­sil­le.

– Se va­ro­vai­suus on pe­rus­tel­tua myös ny­ky­ai­kai­sen tut­ki­muk­sen poh­jal­ta. Me em­me tie­dä mi­ten mei­hin vai­kut­taa, jos luon­non mo­ni­muo­toi­suus hä­vi­ää tai il­mas­ton­muu­tos pää­see va­paas­ti ete­ne­mään.

Ky­tö­mä­ki muis­te­lee, et­tä jo­ki­hel­mi­sim­pu­koi­ta on ol­lut vii­mei­sen sa­dan vuo­den ai­ka­na Sa­ta­kun­nas­sa­kin, ku­ten muun mu­as­sa Eu­ra­jo­es­sa, Noor­mar­kun­jo­es­sa ja Ah­lais­ten Ete­lä­jo­es­sa. Ny­kyi­sin sim­pu­kat ovat täl­tä alu­eel­ta ka­don­neet, ja ovat muu­al­la­kin Suo­mes­sa jo hy­vin har­vi­nai­sia saas­tu­mi­sen ja jo­ki­ve­sien muok­kaa­mi­sen seu­rauk­se­na.

Eri­tyi­ses­ti suo­ma­lais­ten met­sien koh­ta­lo on elä­män var­rel­la kos­ket­ta­nut Ky­tö­mä­keä. Nuo­re­na hän met­sis­sä ret­keil­les­sään löy­si mo­nia hie­no­ja paik­ko­ja, joi­den koh­ta­lok­si koi­tui­vat avo­hak­kuut. Yk­si toi­sen­sa jäl­keen met­sät ka­to­si­vat, ja jäl­jel­le jäi­vät vain kan­not. Ko­ke­muk­set hei­jas­te­le­vat myös Mar­ga­ri­ta ro­maa­nin ta­ri­naan.

Fin­lan­dia-pal­kin­non saa­mi­sen jäl­keen Ky­tö­mä­ki oli omien sa­no­jen­sa mu­kaan het­ken hie­man ulal­la. Fin­lan­dia-pal­kin­to tun­tui niin mer­kit­tä­väl­tä virs­tan­pyl­vääl­tä, et­tä kir­jai­li­ja kaa­vai­li kes­kit­ty­vän­sä jon­kun ai­kaa ai­van muu­hun kuin kir­joit­ta­mi­seen.

Rau­hoit­ta­van jou­lu­na­jan jäl­keen uu­si ta­ri­na on al­ka­nut kui­ten­kin jo kol­ku­tel­la kor­van ta­ka­na.

– Kir­joit­ta­mi­nen on vain pie­ni osa työs­tä. Kir­jai­li­ja te­kee koko ajan ar­jes­saan ha­vain­to­ja, miet­tii ja suun­nit­te­lee ta­ri­naa, Ky­tö­mä­ki ker­too.