Maa­lis­kuus­sa olin saa­nut ve­tää jo mon­ta koh­taa yli häi­dem­me val­mis­te­lua kos­ke­val­ta teh­tä­vä­lis­tal­ta. Kut­sut­kin oli­vat pos­tis­sa, ja nii­hin oli pai­net­tu päi­vä­mää­rä 6.6.2020.

Pian kui­ten­kin löy­sin it­se­ni kuun­te­le­mas­ta tv-lä­he­tys­tä, jos­sa hal­li­tus ju­lis­ti Suo­meen poik­keus­ti­lan, ja ker­toi ko­koon­tu­mis­ra­joi­tuk­sis­ta. Oli vii­mein pak­ko us­koa, et­tä pa­hin uh­ka­ku­va oli to­teu­tu­nut. Hää­päi­vä­ni, jota oli val­mis­tel­tu vuo­den ja odo­tet­tu use­am­man, ei vie­lä­kään to­teu­tui­si.

Se­ka­vin tun­tein lai­toin Mes­sen­ge­rin lau­la­maan. Il­moi­tin vie­rail­le, et­tä paik­ka ja kel­lo­nai­ka py­syi­si­vät sa­moi­na, mut­ta päi­vä­mää­rä vaih­tui­si. Moni oli sel­lais­ta vies­tiä jo odo­tel­lut­kin.

Häi­täm­me oli mää­rä viet­tää Lu­vi­al­la. Yrit­tä­es­sä­ni siir­tää juh­la­ti­lan va­raus­ta to­te­sin, et­ten tain­nut ol­la ai­noa jon­ka häät oli­vat siir­ty­neet. Syys­kuu oli jo ai­van täy­teen buu­kat­tu. En­sim­mäi­nen va­paa vii­kon­lop­pu koit­tai­si vas­ta 10.10.2020.

Häät lo­ka­kuus­sa. Ku­vit­te­lin, kuin­ka laa­hai­sin jät­ti­mäi­sen har­so­mek­ko­ni hel­mo­ja los­kai­sel­la kirk­ko­tiel­lä. Nor­maa­li­ti­lan­tees­sa lo­ka­kuun oli­si ol­lut vii­mei­nen vaih­to­eh­to, jol­loin ha­lu­sin juh­lia häi­tä­ni.

– Noh, on­pa­han vie­lä ai­kaa sääs­tää ra­haa ja mah­dol­li­suus laih­dut­taa muu­ta­ma kilo li­sää, loh­du­tin it­se­ä­ni.

Kesä meni, ja elo­kuu vaih­tui syys­kuuk­si. Hää­mek­ko oli odot­ta­nut pu­ku­pus­sis­sa jo mel­kein puo­li­tois­ta vuot­ta, jo­ten aloin ol­la huo­lis­sa­ni. Epä­röin, oli­ko net­ti­kirp­pik­sel­tä han­kit­tu tyl­liu­nel­ma ki­mal­le­vöi­neen sit­ten­kään so­pi­va yli 30-vuo­ti­aal­le mor­si­a­mel­le.

Pu­ku­liik­kees­sä vuo­da­tin huo­le­ni om­pe­li­jal­le.

– Kat­so­taas nyt sit­ten mitä sinä olet os­ta­nut, om­pe­li­ja to­kai­si, ja ava­si pu­ku­pus­sin.

Pie­nen tut­kis­ke­lun jäl­keen hän hel­po­tuk­sek­se­ni to­te­si me­kon näyt­tä­vän ihan siis­til­tä ja ny­ky­ai­kai­sel­ta. Me­kon nä­ke­mi­nen kui­ten­kin vah­vis­ti aja­tuk­si­a­ni sii­tä, et­tei tyy­li tun­tu­nut­kaan omal­ta.

Hel­po­tuk­sek­se­ni am­mat­ti­om­pe­li­ja tie­si, mi­ten ti­lan­ne pe­las­te­taan. Öve­ri­le­veä van­ne­ha­me ja ki­mal­le­vyö sai­vat läh­teä, ja pu­kuun li­sät­tiin bo­hee­mi pit­si­bo­le­ro. Yks kaks muu­ta­mal­la pik­ku­muu­tok­sel­la mek­ko oli ai­van toi­nen, ja minä olin tyy­ty­väi­nen.

Om­pe­li­jal­ta suun­ta­sin kul­ku­ni kuk­ka­kaup­paan. Häit­te­ni muu­tut­tua ke­sä­häis­tä syys­häik­si aja­tuk­se­ni juh­lien vä­ri­maa­il­man suh­teen oli­vat ai­van se­kai­sin.

Niin oli­vat myös flo­ris­til­le an­ta­ma­ni oh­jeet, jot­ka me­ni­vät suu­rin piir­tein näin: bo­hee­mia mut­ta ro­mant­tis­ta, ke­sää mut­ta syk­syä, kir­kas­ta mut­ta tum­maa.

Niin vain häi­den aat­to­na pak­ka­sim­me flo­ris­tin kans­sa au­too­ni kuk­ka­set, jot­ka muo­dos­ti­vat jär­ke­vän ja kau­niin ko­ko­nai­suu­den. Mai­nit­ta­koon myös, et­tä he­leä kimp­pu­ni kes­ti pit­käl­le tois­ta viik­koa, vaik­ka kävi kans­sa­ni pie­nel­lä ho­tel­li­lo­mal­la­kin.

Kun hää­val­mis­te­lu­jam­me al­koi var­jos­taa jo toi­seen ker­taan ko­ro­nan aal­to, jou­duin vai­ke­an pää­tök­sen eteen. Otan­ko ris­kin vai riu­dun­ko har­mis­ta?

Tu­lin sii­hen tu­lok­seen, et­tä kos­ka val­mis­te­lut oli­vat niin pit­käl­lä ja ta­ka­na oli jo yk­si pet­ty­mys, häät pi­det­täi­siin. Lai­toin os­tos­lis­tal­le kä­si­de­sit ja ker­ta­käyt­tö­hans­kat. Li­sä­sin oh­jel­maan kä­sien pe­sua ja py­rin te­ke­mään is­tu­ma­jär­jes­tyk­ses­tä mah­dol­li­sim­man väl­jän.

Ta­ka­rai­vos­sa jys­kyt­ti edel­leen aja­tus, et­tä vii­meis­tään sil­loin jos minä tai sul­ha­nen sai­ras­tui­sim­me, häät oli­si pak­ko pe­rua.

Ha­lu­sin ot­taa asi­an pu­heek­si myös ca­te­rin­gin kans­sa, jos­ta koi­tui­si juh­lien suu­rin yk­sit­täi­nen kus­tan­nu­se­rä. Iha­na pai­kal­li­nen yrit­tä­jä lu­pa­si ol­la asi­as­sa ym­mär­tä­väi­nen, jos pa­hin ta­pah­tui­si. Sen kuu­le­mi­nen oli iso taak­ka pois omal­ta sy­dä­mel­tä­ni.

Lo­pul­ta val­ke­ni lo­ka­kuun kym­me­nes. Kol­mi­sen tun­tia kes­tä­nyt kau­nis­tau­tu­mi­nen am­mat­ti­lais­ten kä­sit­te­lys­sä oli hää­päi­vän iha­nim­pia het­kiä, jota yh­den­kään mor­si­a­men ei kan­na­ta jät­tää vä­lis­tä.

Olin va­ran­nut kam­pauk­sen ja mei­kin pai­kas­ta, jos­sa en ol­lut käy­nyt ker­taa­kaan ai­em­min.

Täh­det oli­vat koh­dil­laan, sil­lä kam­paa­ja sai kiin­ni aja­tuk­sis­ta­ni heti en­sim­mäi­sel­lä yrit­tä­mäl­lä. Kun kaik­ki oli val­mis­ta, muis­tan aja­tel­lee­ni tyy­ty­väi­se­nä, et­ten ole iki­nä elä­es­sä­ni näyt­tä­nyt näin kau­niil­ta.

Häät pi­det­tiin, ja kaik­ki meni lo­pul­ta hy­vin. Ku­kaan ei sai­ras­tu­nut, ja sain va­sem­paan ni­met­tö­mää­ni kol­me sor­mus­ta.

En­sim­mäi­sen niis­tä olin os­ta­nut al­ku­pe­räi­se­nä kih­la­päi­vä­nä­ni, jos­ta vie­räh­ti hää­päi­vään vie­lä mon­ta vuot­ta. Sii­nä ajas­sa olin jo eh­ti­nyt ka­dot­taa sor­muk­sen, os­taa Kul­ta­jou­ses­ta uu­den sa­man­lai­sen ja löy­tää en­sim­mäi­sen sor­muk­se­ni uu­del­leen.

Niin­pä mi­nul­la oli lo­puk­si kak­si ident­tis­tä kih­la­sor­mus­ta. Nii­den vä­liin sain vie­lä vih­ki­sor­muk­sen. Ko­ko­nai­suus ku­vas­taa hy­vin mat­kaa­ni koh­ti hää­päi­vää: kou­ke­roi­nen, mut­ta tar­peek­si kim­mel­tä­vä.

Pau­lii­na Vil­pak­ka

mor­si­an, 2020