Sil­lai sano täs yks tut­tu mul, ko pau­ha­si mel­kei äkä­sen häl, et o se ny kum­ma kui rä­kä­tit suu­rin lau­moin ri­a­huu mee tre­ko­lis ja myl­lää tual kas­vi­maal kaik­ki ylö­sa­la­si. Meil olis kyl tota nur­mik­koo­ki, jost hyvi löy­tää mat­too mu­ku­lais suu­hu, mut­tei, sen­ku koko fa­mil­ja voi­mi ri­a­hu­taa ku­ap­pii kai­vai ja yrt­tei maast nos­tai, Sit viä esim. sal­via ne o sy­ä­ny maat my­ä­re ja isoist ruu­kuist nua sem­mo­set viis­sent­ti­set pop­cor­nit ja ruu­su­pa­vut. Täl­lät­tii sit kyl­lä­ki uu­res­tas ja me­tal­li­se ver­ko al, et saas nähr mil­lai ny käy? Kon­nei ne eres pel­lääs­ty, vaik mää jo ano­pi van­haa kons­tii käyt­täi hak­ka­si kaht lau­ra­pät­kää vas­tak­kai. Läh­ti kyl, mut tuli koht ta­kas. Al­ku­su­ve o ora­va tön­ki­ny jo iha tar­peeks ja vis­sii ha­ke­nu vii­me su­ven pii­lot­tam­miis tam­me­ter­hoi. Noo kyl men­nee tal­ve lum­mii, ko pur­keis o val­la uu­ret mul­lat. Ei muu­te, muk­ko tul­lee tur­ha­päi­väst ru­ak­koo­mist niit­te ri­vas­ta­mi­sest ja ti­ät­ty har­mii­ki.

No har­meist ny viä täm­mö­ne­ki mel­kei vois san­noo suk­ke­la jut­tu. Jos­kus jo proht­ra­sin­ki et su­vel mi­ä­lel­läs ul­kon kei­nus kuro pa­pe­ri­na­rust sem­mo­sii ina ylel­lis­sii ”pöö­käys­peit­toi”. Ny täs al­ku­ke­säst mul o ol­lu tyä al hiuk­ka suu­rem­pi tyä, jota ku­roi py­ä­rö­pui­kol. Sil­mu­koit tyäs oli sem­mo­ne 150 ja tyä oli jo pu­al­met­ri­ne, ko yh­täk­kii se pa­huk­se tyy­ris puik­ko meni poik­ki, siis se mu­a­vi­sii­ma läh­ti ir­ti siit pui­sest pääst ja ai­na­ki toi­ne pu­a­li sil­mu­koist oli oma on­nes no­jas. Iha mah­ro­tont saar niit mil­lää ta­kas ja oli riis­tet­tä­vä mone eh­too hom­ma al­ku­te­ki­jöi­hi siis naru ke­räl. Kyl miäs pui­ko sai lii­mat­tuu, mut al­vust o al­jet­ta­va koko joo­ni, sik­ko si­sä­ne kiuk­ku­ni pik­ku­hil­jaa laan­tuu. Jos­kus ai­koi­nas o mu­a­vi­päi­sest py­ä­rö­pui­kost kans ir­ron­nu sa­mal­lai, mut pi­ä­nem­mäl har­mil. Sil­lo nu­a­ren kyl pää­ti et täm­mös­te har­ras­te­töit­te kans e lain­ka pär­rei­tä­ni polt, vaik jou­tu­sin­ki riis­tää, mut oli se sää­ke­ris­ti jo unoh­ta­nu. Tai­taa täs ny su­ka­ku­rin­ki taas mait­taa, ko eh­toom­mal sis­sää tul­les ah­te­ris flät­tää kei­nus­too­lii uu­ti­sii vah­taa.

Ei ol mit­tu­maa­riin­ka en­nää ko vaj­jaa pari viik­koo ja suvi o par­haim­mil­las. Ny tart­tee vaa osat ot­taa ir­ti kaik­ki mah­rol­li­ne täst iha­nast ajast ja it­te kuki omal hal­luu­mal­las ta­val. Jot­tai ret­kii täs meil­lä­ki o ti­a­ros ja Pori an­taa kyl pa­ras­tas va­lit iha mist tyk­kää. Yks suu­ri su­vi­ne nau­tin­to o pi­hal sy­ä­mi­ne ja täl­läi maal voi san­noo et mel­kei se ruv­vaa präk­kää­mi­ne­ki o kiv­vaa. Plät­tei pais­ta­mi­ne ja kala sa­vus­ta­mi­ne kril­laa­mi­se li­säks tun­tuu on­neks ny ole­va noit­te nu­a­rem­pain­ki mi­ä­lee. Ja mikä just ny pa­rast, ni nua uu­ret pe­ru­nat. Tai­ran­ki täst ny niit­te keit­too ja ei­le isän­nä kraa­vaa­ma kala kimp­puu.

Ens ker­ral sit jo reis­su­ter­vei­sii. Pi­re­tää hu­alt toi­sis­tam­me ja voi­raa...