Jar­mo Vack­lin

Vaik­ka Sa­ta­kun­ta ei ole­kaan Suo­men sois­tu­neim­pia seu­tu­ja, on alu­eel­la usei­ta hie­no­ja soi­ta. Suo­luon­toa löy­tyy niin suo­je­lu­a­lu­eil­ta ja jon­kin ver­ran myös suo­je­lu­a­lu­ei­den ul­ko­puo­lel­ta­kin. To­sin vii­meis­ten vuo­si­kym­me­nien ai­ka­na soi­den mää­rä on vä­hen­ty­nyt suu­res­ti koko ete­läi­ses­sä Suo­mes­sa. Var­si­nais-Suo­mes­sa ja Sa­ta­kun­nas­sa soi­ta ei kas­ket­tu pel­loik­si niin tark­kaan kuin itäi­ses­sä Suo­mes­sa. Alu­een maa-alas­ta on ol­lut suo­ta vain noin 0–20 pro­sent­tia, kun mää­rä on Vaa­san ja Tor­ni­on vä­li­sel­lä ran­nik­ko­seu­dul­la 40–60 pro­sent­tia. Itä-Suo­mes­sa on kun­tia, jois­sa rei­lus­ti yli puo­let pel­lois­ta on kas­ke­a­mal­la pol­tet­tu sois­ta. Sa­ta­kun­nan alu­eel­la kas­ke­a­mis­ta on käy­tet­ty lä­hin­nä vain apu­na pel­to­vil­je­lys­sä. Sa­ta­kun­nas­sa, ku­ten muu­al­la­kin, pel­loik­si on ha­lut­tu lä­hin­nä ra­vin­tei­sia let­to­soi­ta sekä re­he­viä ja mul­ta­via leh­to­met­siä. Let­to­suot ovat la­ji­rik­kaim­pia soi­ta ja enem­män nii­tä löy­tyy Poh­jois-Suo­mes­ta. Let­to­suot ovat käy­neet uha­na­lai­sik­si.

Po­mar­kus­sa si­jait­se­va Iso­ne­va on to­del­la kau­nis ran­nik­ko­seu­dun ker­mi­kei­das­suo. Ker­mit ovat pit­ku­lai­sia jän­tei­tä, joil­la kas­vaa sam­ma­lia, var­pu­ja, suo­hei­nä ja mui­ta suo­kas­ve­ja. Muu­ten pe­tol­li­sen upot­ta­val­la suol­la oli­si vai­kea liik­kua, el­lei näi­tä ker­me­jä oli­si. Ker­mit ovat ol­leet niin ih­mi­sen kuin eläin­ten­kin kul­ku­väy­liä jo tu­han­sien vuo­sien ajan.

Kei­das­suon kau­neut­ta li­sää huo­mat­ta­vas­ti, jos ker­mien vä­liin syn­tyy sa­de­ve­des­tä lam­pa­rei­ta. Toi­si­naan nämä lam­met ovat pa­ri­kym­men­tä­kin met­riä pit­kiä, mut­ta yleen­sä al­le met­rin sy­vyi­siä.

Kermikeitaalla vuorottelevat korkeammat pitkulaiset kermit ja kauniit lampareet, jotka tuovat hieman kauneutta muuten varsin karulle suolle.

Jarmo Vacklin

Iso­ne­val­la on ni­men­sä mu­kai­ses­ti run­saas­ti puu­ton­ta ne­vaa. Suol­ta löy­tyy kaik­kia kol­mea suon pää­tyyp­piä, eli rä­met­tä, kor­pea ja avo­suo­ta eli ne­vaa. On hie­noa, et­tä tu­le­vil­le pol­vil­le on sääs­ty­nyt näin ko­me­aa suo­luon­toa, var­sin­kin avo­nais­ta ne­vaa. Suu­rin osa Ete­lä-Suo­men sois­ta muo­dos­tuu mo­nen­lai­sis­ta rä­me­sois­ta.

Avo­suol­la ei juu­ri pui­ta ole lu­kuu­not­ta­mat­ta ma­ta­lia ja ki­tu­kas­vui­sia män­nyn­käk­kä­röi­tä. Usein nämä pie­net män­nyt ovat kak­si- tai kol­me­sa­taa vuot­ta van­ho­ja ja mo­net myrs­kyt näh­neet.

Suo on karu kas­vu­paik­ka ei­kä siel­lä moni kas­vi me­nes­ty. Ra­vin­to tu­lee vain sa­de­ve­des­tä ja suon tur­pees­ta. Suon tur­ve­pat­ja vah­vis­tuu vuo­si vuo­del­ta ja lo­pul­ta pui­den juu­ret ei­vät enää yl­tä ko­vaan mo­ree­niin. Lo­pul­ta puut kuo­le­vat ja ke­lot­tu­vat ho­pe­a­kyl­ki­sik­si puu­van­huk­sik­si. Suo­tui­sis­sa olo­suh­teis­sa ke­lot­kin voi­vat jö­köt­tää pai­kal­laan sa­to­ja vuo­sia.

Matala ja kitukasvuinen rämemänty voi olla satoja vuosia vanha.

Jarmo Vacklin

Iso­ne­va on yk­si tär­keim­mis­tä soi­den­suo­je­lu­a­lu­eis­ta jo pel­käs­tään suo­lin­nus­ton suo­je­lun ta­kia. Suo­men soil­la on tois­ta­kym­men­tä suo­lin­tu­la­jia, jot­ka pe­si­vät lä­hes ai­no­as­taan soil­la. Yk­si täl­lai­nen on met­sä­han­hi. Sitä mu­kaan, kun ete­läi­ses­tä Suo­mes­ta ovat suot hu­ven­neet, on met­sä­han­hi jou­tu­nut siir­ty­mään ai­na vaan poh­joi­sem­mak­si. Mui­ta suo­la­je­ja ovat muun mu­as­sa liro, ka­pus­ta­rin­ta ja kaak­ku­ri. Mo­net suo­lin­nut ovat jou­tu­neet kat­se­le­maan uu­sia pe­si­mä­paik­ko­ja soi­den vä­hyy­den vuok­si. Suo­pöl­lö­jä, kel­ta­väs­tä­räk­ke­jä, niit­ty­kir­vi­siä ja iso­kuo­ve­ja löy­tyy ny­kyi­sin myös pe­si­vä­nä pel­to­jen reu­noil­ta ja me­ren­ran­ta­nii­tyil­tä.

Iso­ne­van nä­ky­vim­piä kah­laa­jia ovat iso­kuo­vi ja ka­pus­ta­rin­ta. Lam­mil­la pe­sii muu­ta­mia pa­re­ja kaak­ku­rei­ta, jot­ka käy­vät lä­his­tön jär­vil­lä saa­lis­ta­mas­sa ka­lo­ja. Kaak­ku­rit pääs­tä­vät usein len­nos­sa kaak­kat­ta­van ter­veh­dyk­sen.

Myös alu­eel­la pe­si­vät muu­ta­mat sääk­si­pa­rit käy­vät ka­las­ta­mas­sa use­an­kin ki­lo­met­rin pääs­sä pe­sä­pai­kas­taan.

Luhtavilla viihtyy avosoiden rimpisimmillä ja kosteimmilla paikoilla. Luhtavillan serkku tupasvilla kasvaa kuivemmilla ja karummillakin osilla.

Jarmo Vacklin

Ran­nik­ko­seu­dun suot, ku­ten Iso­ne­va­kin, ovat var­sin nuo­ria ja ke­hi­tys on kes­ken. Kei­das­suon vah­vuus on yleen­sä noin 3–6 met­riä. Usein suot syn­ty­vät eri­lai­siin not­kel­miin ja ala­vil­le mail­le. Rah­ka­sam­ma­let ovat to­del­la te­hok­kai­ta le­vi­ä­mään ja suo yleen­sä ai­na vain laa­je­nee en­ti­ses­tään. Rah­ka­sam­ma­let voi­vat suo­tui­ses­sa olo­suh­tees­sa le­vit­tää suo­ta jopa kui­val­le kan­kaal­le.

Kulkijan kannattaa pysyä tukevasti polulla ettei häiritse suon eläimiä ja kasveja. Isoneva on paikoin petollisen upottava ja vaarallinen.

Jarmo Vacklin

Iso­ne­va on eri­no­mai­nen paik­ka tu­tus­tua ete­lä­suo­ma­lai­seen suo­luon­toon. Suo on pai­koin pe­tol­li­sen upot­ta­vaa ja hyl­ly­vää, jo­ten kan­nat­taa py­syä pit­kos­puil­la, joi­ta pit­kin pää­see muun mu­as­sa lin­tu­tor­nil­le. Iso­ne­val­ta löy­tyy kat­sel­ta­vaa ja kuul­ta­vaa läpi vuo­den, mut­ta ke­vät ja al­ku­ke­sä on kiih­ke­ää li­sään­ty­mi­sen ai­kaa suol­la. Syk­syi­sin muun mu­as­sa han­het muut­ta­vat le­ve­äm­mäs­sä rin­ta­mas­sa ete­lään ja suol­la le­väh­tää toi­si­naan suu­ri­a­kin han­hi­par­via. Ke­vääl­lä taas ai­kai­sin ko­me­at kur­ki­au­rat las­keu­tu­vat suol­la ter­veh­tien ko­mein tor­ven tööt­täyk­sin.

Li­sä­tie­toa: https://www.luon­toon.fi/iso­ne­va