A-
A+
Jere Vasarainen tunnistaa voittamisen vaatimukset
Uutuuskirjan kirjoittanut valmentaja ja opettaja Jere Vasarainen tietää nyt, miksi hänestä ei aikoinaan tullut huippu-urheilijaa.
Jukka Silvast
Jere Vasarainen on nähty usein viimeisen kirjaprojektinsa aikana Ulvilan kirjastossa. Mies kertoo päässeensä entisillä kotikonnuillaan luomistyön yhteydessä ns. flow-tilaan, hyvään fiilikseen.
Voittajaksi kasvaminen -kirja julkaistiin pari viikkoa sitten. Kirjan päähenkilöt ovat salibandyn maailmanmestarit Petri Kettunen ja Mikko Kohonen, jotka ovat toimineet kouluttajina Vasaraisen perustamassa salibandy-akatemiassa Vierumäellä.
– Kuuntelin heidän juttujaan ja pohdin, että nämä pitäisi dokumentoida muillekin luettavaksi. Soitin miehille ja kysyin. He suostuivat heti.
Vasarainen oli aikoinaan itsensä ja monien muidenkin mielestä huipulle kykenevä lahjakas jalkapallojuniori FC Jazzin riveissä.
– Nyt tiedän, miksi minusta ei tullut huippu-urheilijaa ja olen sinut asian kanssa. Olen nyt liikunnanopettaja Suomen Urheiluopistossa, pääsen työskentelemään valmentajana ja kouluttajana huippu-urheiluympäristössä ja huippu-urheilijoiden kanssa, liikuntatieteiden maisteri avaa nykyisyyttä. Jerellä on myös valmentajan ammattitutkinto (VAT+UEFA:n A-lisenssi).
Kirjan ydinsanoma nimensäkin mukaan liittyy voittajaksi kasvamiseen, jota Vasarainen avaa Kohosen ja Kettusen maailman kautta.
– Linjaus oli yhteinen – uraelämänkerta ja ammatillinen kasvu. Molemmat herrat toivoivat, että tästä kirjasta joku voisi oppia jotain.
Vasarainen kertoo kirjassa, millaista on huippu-urheilijan arki, mitä on tehty maajoukkueleireillä, millaisia testiarvoja on mitattu, miten on opiskeltu maalintekoa. Tietoja hän pitää välttämättöminä huipulle kasvamiseen.
– 16–20-vuotiaalla pitää olla valtava palo. Ymmärrän myös nyt, että voittajaksi kasvamiseen vaaditaan riittävän ajoissa hankitut ominaisuudet.
– Valmentajan täytyy osata herättää se nuori, ja se on aika paljon se.
Analyysi omasta huippu-urheilijan tien katkeamisesta jalkapalloilijana oli se, ettei hän tiennyt mitä pitää tehdä, kukaan ei kertonut vaadittavaa työmäärää. Hän kertoo olleensa tuolloin valmis kaikkeen vaadittavaan.
– Olin hyvässä seurassa, mutta kukaan ei uraohjannut. Harjoittelemalla 4–5 kertaa viikossa olinkin joukkueen kärkeä. Mutta kun kilpailevissa seuroissa saatettiin tuplaten tehdä töitä.
Kohosen ja Kettusen tarina kertoo huippu-urheilijaksi pääsemisestä.
– Jos sen urheilijan elämän ymmärtää ja pystyy toteuttamaan, silloin kasvaa voittajaksi.
Vasarainen näkee, ettei suomalainen yhteiskunta anna tänään huipulle kasvamiselle riittävästi tilaa. Hän kuvailee energisimmän nuoruuden kuluvan liian paljon koulussa – aikana, jolloin huippu-urheiluun motivoitunut voisi tavoitella jo unelmaansa.
– Jos nuori ilmoittaa unelmakseen urheilijan ammatin ja on ihan tosissaan ilmoituksessaan, miksi emme voisi tukea ammattiin päätymistä kuten muuhunkin ammattiin päätymistä.
– Juniorivaiheen tuki pitää olla riittävää – 20–25 tuntia viikossa oikeaa harjoittelua. Hän vertaa suomalaista kasvamista Chelsean jalkapalloakatemiaan, josta hänellä on myös kokemusta. Kyseisessä seurassa opeteltiin jalkapalloilua 30–36 tuntia viikossa. Siinä eroa riittävästi.
Vasarainen naurahtaa kysyttäessä, miten hän suhtautuu entisten Neuvostoliiton tai DDR:n urheilukoulujärjestelmiin.
– Tykkäisin, jos sellainen tuotaisiin nykyaikaan – ilman ihmisraunioita, ilman dopingia ja ilman epäinhimillisiä ihmisen kohtaamisia.
– On se kiinnostava aihe. Tiedän, että huippu-urheilijaksi kasvaminen vaatii kovaa työtä. En tiedä, paljonko sellainen ajattelumalli jättäisi peruskoulutuksesta aikaa pois – voisiko vuoden lohkaista? Ajattelen, että urheilijaa pitää tukea nykyistä enemmän tavoitteissaan.
Sinua voisi kiinnostaa myös nämä
Satakunnan Yrittäjä
Satakunnan Yrittäjä