A-
A+
Se o vanha sana, et oppii ikä kaikki, mut mää funteeraa joskus, et nyte kaikki opit enämpi vaa puttoilee poijes ninko irtohöyhänät. Eikä mikkää uus asia jää päähää. Minkä tänäpä opeit, se o huamen unhottunu. Tämä koskee varsinki niit ”klikkaa täst” -oppei.
Tämmäsii puhuttii yhres palvelukeskukses, misä mää ain joskus käy vappaaehtosen. Mää ole sammaa ikäluakkaa ko ne siäl istuvat, niät meil o paljo yhteist. Viimitteeks puhuttii siit, mimmossii oli vanha ajjaa jalkineet ja vaatteet ja huvitukset. Moni muisti viäl kankaast tehryt tallukkaat ja senki, et sora aikan huapikkaitte täyty ol sänky viäres reeras, et jos tullee hälytys. Surkeel miälel torettii, et tämmäst se ny taas o täsä vanhas Euroopas. Me kaikki oli jo kerriitty uskomaa, ettei mee aikan tämmäst ennää tulis.
Silti me kiiteltii oikee porukal, kui paljo yhteiskunta o mee aikan kumminki parantunu ja köyhyys vähentyny ja sairauksii voitettu. Mut toisaalt: kyl me kaikki vaa vanhoiks tullaa ja muisti hapertuu ja kroppa kankistuu. Ja meit o kauhee paljo. Sit yks frovva sano yhtäkkii: ”Ei ihmine ol mikkää jakoavvai! Semmone pyssyy saman, mut ihmine ei.”
Koko porukka tykkäs, et tua oli hyvi sanottu. Mee tarttee hyväksyy muuttumine, ittemme ja toistemme. Mää miätei viäl kottii tullesani, et tosa oli semmonenki viisaus, et tyäkalui saa vertail ja värteerat ja poistaa huanot. Ihmisii kohtaa tarttee ol armollisempi. Meit ei voi eikä saa tällät käyttökelposuusjärjestyksee eikä tuupat mihinkä varastolooraa, eikä meilt saa vaatii muuttumattomuut! Me ei ol tavaroit, vaik tosi o, ettei meilt vanhoilt paljo mittää kysyt.
Älkää kertoko ettiippäi, et me päätettii tua poruka kans, et kyl me vaa puhutaa nin kavva ko suu käy. Me sanotaa huano huanoks ja hyvä hyväks. Mainostajat ja muut komeljanttarit saa kruusat puhheitas ammatikses, mut me ei!
KRÖÖNRUUSKA