Yh­des­sä lau­lus­sa, joka on iäl­tään luul­ta­vas­ti yh­tä van­ha kuin mi­nä­kin, pu­hu­taan pei­te­tyis­tä kyy­ne­leis­tä. Peit­tee­nä on iloi­nen il­me ja hy­myi­ly.

Iloi­suus on val­ta­va voi­ma­va­ra, Raa­mat­tu­kin pu­huu ilos­ta pal­jon. To­si­a­sia sil­ti on, et­tä usein sil­lä kät­ke­tään si­sim­män ah­dis­tus­ta. Tämä Erk­ki Le­mi­sen sa­noit­ta­ma hie­no lau­lu roh­kai­see mei­tä re­hel­li­ses­ti näyt­tä­mään, mil­tä tun­tuu. Mon­ta ker­taa ajat­te­lem­me, et­tä kris­tit­tyi­nä em­me voi näyt­tää sitä, et­tä tun­tuu pa­hal­ta, jopa ah­dis­taa. Ikään kuin se oli­si huo­noa mai­net­ta Ju­ma­lal­le.

Raa­ma­tun leh­dil­tä huo­maa, et­tei Ju­ma­laan us­ko­vien elä­mä ol­lut pelk­kää rie­mua. Jopa Jee­sus koki in­hi­mil­lis­ten tun­tei­den kir­jon. Mis­sä vai­hees­sa us­kos­ta tuli vaa­ti­mus­ta täy­del­li­syy­des­tä ja jopa sel­lai­sen näyt­te­le­mis­tä? On vä­syt­tä­vää näy­tel­lä jo­tain, mitä ei oi­ke­as­ti ole.

Ku­ten lau­lus­sa to­de­taan, Va­pah­ta­jal­la on lää­ke si­sim­män tyh­jyy­teen. Hän ha­lu­aa pa­laut­taa ih­mi­sen al­ku­pe­räi­seen ti­laan­sa, elä­mään Ju­ma­lan yh­tey­des­sä.

Ju­ma­la kes­tää sen, et­tä ih­mi­sel­lä ei ole kaik­ki hy­vin. Hä­nen tar­koi­tuk­se­naan ei ole mil­loin­kaan pai­naa mei­tä alas. Hä­nel­tä ei voi kät­keä mi­tään, sil­lä Ju­ma­la nä­kee mei­dät ihan si­sim­pääm­me saak­ka. Hän on ää­rim­mäi­sen kiin­nos­tu­nut mei­dän hy­vin­voin­nis­tam­me. Hän on myös lu­van­nut pi­tää huol­ta niis­tä, jot­ka us­ko­vat Hä­neen.

Avain­sa­na kai­kes­sa on elä­mä. Us­ko ei ole te­at­te­ria, vaan ihan nor­maa­lia ar­ki­päi­vää. Ero on sii­nä, et­tä kai­ken työn ja tou­hu­a­mi­sen pää­mää­rä­nä on ian­kaik­ki­nen elä­mä.

Es­ko Kal­li­o­nie­mi

Po­rin Bap­tis­ti­seu­ra­kun­ta